Fiilistelen kirjoituksessani viime marraskuussa tehtyä hankearviointimatkaa Guatemalaan. Tammikuun pakkasissa pyöräillessä päällimmäiseksi muistikuvaksi nousee Guatemalan lämpö, mutta kuukausienkin jälkeen lähtee ilon kipinä iskemään hanketta ja kumppaneidemme tarmoa ajatellessa. Pähkinänkuoreen survottuna kyseessä on hanke, jossa mayojen perinteistä tietoa ja tutkimustuloksia yhdistämällä pyritään varautumaan luonnonkatastrofeihin, sekä jossain määrin myös ehkäisemään niitä.
Matkan lähtökohdat eivät olleet helpoimmat mahdolliset, edessä oli rutkasti taloushallinnon käytäntöjen setvimistä, rukkausta ja suunnittelua. Siis kaksi viikkoa pääasiassa Guatemala Cityssä, toimistossa ja neuvotteluissa kynät ja taskulaskimet kädessä. Ei ihan perinteinen arviointimatka. Viimeistään paikanpäällä selvisi, että olimme onneksemme löytäneet kultakimpaleen tilintarkastajaksi. Viikossa hankkeen taloushallinnon puutteet oli kartoitettu ja juurta jaksaen selvitetty. Puolentoista viikon kuluttua meillä oli käsissämme kumppanijärjestön tarpeisiin räätälöity taloushallinnonmanuaali, jonka kanssa myös kumppanit olivat hyvin sinut. Näin!
Ehkä kaikki ei ole kaunista Guatemala Cityssä, mutta bussit ovat
Hankematka toi myös rutkasti uutta näkökulmaa hankkeen sisältöön ja tarkoitukseen – nimittäin meille. AMEUlla, guatemalalaisella kumppanijärjestöllämme, oli toki selvät sävelet ja määrätietoinen ote hankkeen kehittämiseen, meidän mielissämme hankkeen fokus oli vielä tänä toisenakin hankevuonna hieman levällään.
Nyt jokaisen kunnon kehy-ihmisten tuntosarvet alkavat väristä: tavoitteidenhan pitäisi jo hankesuunnitelmassa olla auringontarkoiksi viilattuja, jotta niiden saavuttamista on helppoa seurata ja arvioida. Jos hankkeessa on tarkoitus vaikkapa vähentää koulupudokkaiden määrää, kehittää yhteisön omavaraisuutta tai muuttaa fyysistä ympäristöä, tavoitteiden, toimenpiteiden, ja niitä mittaavien indikaattoreiden muodostaminen onkin melko suoraviivainen harjoitus. Se sijaan siinä vaiheessa kun tavoitteiden täyttymiseen alkaa ratkaisevasti vaikuttaa yhteisön järjestäytyminen ja dynamiikka, ja kun siihen sisältyy yhteistyöverkoston rakentamista sekä poliittisia tavoitteita, hankkeen seuranta ja ymmärtäminen hankaloituu. Erityisen haasteellista toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuuden arviointi on, kun niitä tarkastelee tuhansien kilometrien päästä, toisenlaisesta kulttuuriympäristöstä.
Uskallan sanoa, että tällä matkalla pääsimme viimein samalle sivulle, vähintään samaan kappaleeseen, kumppaneiden kanssa. Hankkeen alkuvuosina solmitut yhteistyökuviot olivat tuottaneet selkeitä, havaittavia tuloksia, jotka myös konkretisoivat itse hanketta. Saksalaiselta kehitysyhteistyöjärjestöltä oli saatu kimmoke ja ohjeistusta yhteisöjen asuttamien alueiden sähköiseen kartoittamiseen, valtiollinen metsäviranomainen oli luvannut lahjoittaa puuntaimia, joita yhteisövoimin istutetaan maanvyöryjen eläviksi esteiksi – ja niin edelleen, ja niin edelleen. Hankkeen ympäristönäkökulma ja -vaikuttavuus oli iloksemme muutenkin terävöitynyt ja syventynyt huomattavasti.
Seuraavia askelia ovat muun muassa kierrätysmateriaalista rakennettavien taimitarhojen perustaminen ja ylläpitäminen, ympäristökasvatuksen toteuttaminen yhteisöjen alueella olevissa kouluissa, sekä graafisen tiedotusmateriaalin levittäminen yhteisöjen julkisiin tiloihin. Ympäristökasvatuksen olennaisena osana on taimien istuttaminen maanvyörymien kannalta herkille alueille, eli opetus tapahtuu osin tekemisen kautta – loistavaa. Muutenkin hyödynsaajat toteuttavat mahdollisimman suuren osan hankkeen toiminnoista, mikä palvelee tulosten jäämistä yhteisöihin.
Itse odotan innolla tämän vuoden lopussa käteen läjähtävää, yhteisöissä tuotettua ympäristövaikutusten arvioita.
– Saila Tykkyläinen
Kenkkun blogi 